Love the club
Tätä Pelicansin kannattajaa ei tällä hetkellä vituta niin paljoa kuin luulisi. Vitutuksen on nimittäin korvannut jonkinlainen tyhjyyden tunne katsoessa mihin jamaan oma seura on päässyt valahtamaan.
Tiedäthän viha-rakkaussuhteen? Siis sen, joka vallitsee vaikkapa Suomen ja Ruotsin välillä tai pienemmässä mittakaavassa Pelicansin ja SaiPan välillä. Jossa on noin 95% vihaa ja loput rakkautta, koska vihulainen antaa myös omaan olemassaoloon jotain lisäarvoa.
Sitten on se rakkaus-vihasuhde omaan seuraan, jossa on noin 99% rakkautta ja pienenpieni prosentti vihaa. Ehkä siksi, että 100-prosenttinen rakkaus olisi liian naiivia toimiakseen käytännössä. Päivittäinen ja ympärivuotinen ajatusten kiertokulku, matsipäivän rutiinit, voittamisen huuma, sadat ja taas sadat kilometrit tien päällä, katse tyhjyyteen vierashallissa koko muun yleisön tuulettaessa maalia ympärillä.
Itse asiassa vain toinen kannattaja voi sen täysin ymmärtää, ei kukaan muu. Sellainen, joka uhraa itsestään enemmän kuin useimmat muut ja on asioiden keskipisteessä silloin kun ne tapahtuvat.
Joukkue joka kadotti sielunsa
Tämä suhde on rakoillut pahasti viimeiset 14 kuukautta. Sattuneesta syystä rakoilu alkoi joulukuussa 2009.
Petteri Sihvonen kirjoitti osuvasti Urheilulehdessä 10.3.2011. Vapaasti lainattuna Pelicansin ikonihahmojen lakaiseminen pois joukkueesta on yleisön silmissä sälytetty kokonaan poispotkitun päävalmentajan vastuulle. Seurajohto hääri taustalla ja varoi astumasta pois varjoista. Itse asiassa ehkä ainoa kannanotto kuultiin tuoreeltaan tapaus Koivusen jälkeen Pasi Nurmisen haastattelussa, jossa Nurminen häpäisi kaiken sen kunnioituksen mitä kannattajien ja yksittäisen pelaajan, tässä tapauksessa Toni Koivusen, välillä hienoimmillaan vallitsee.
Mitä Pelicans on 14 kuukautta tuon vähättelevän ja itseriittoisen kommentin jälkeen? Ylimielinen ja ylipalkattu muukalaislegioona, jossa useimmille vahvin side seuraan ja Lahteen on palkkakuitin muodostama postiliikenne. Parissa vuodessa kaikki hyvä on tuhottu ja tilalla on puoli joukkueellista suorastaan vastenmielisiä palkkasotureita.
Egoismi ja huipputaito ovat yleviä ominaisuuksia. Asennevamma ja luuserimaisuus lähinnä säälittävät.
Rakkaus seuraan säilyy, mutta nykyisestä joukkueesta on todella vaikeaa tykätä. Lajin luonteeseen kuuluu, että kun kaikki menee päin persettä niin vaikeaa on kaikilla. Etlarin toimituksen dissaamat nettihörhötkin näkevät kuitenkin milloin joukkue antaa kaikkensa ja ansaitsee kannustuksen.
Kiinnostaako ketään?
Viime vuosina olen yhä enemmän ja enemmän miettinyt mikä on kannattajatoiminnan ja –kulttuurin arvo. Jokin arvo sillä täytyy olla, sillä monet kaipaavat tunnelmaa halliin ja monilla on kannattajaryhmistä jokin mielipide, puolesta tai vastaan.
Ei sillä että kannattajatoiminta tarvitsisi ulkopuolelta vahvistusta olemassaololleen, mutta uskoisin sen tuovan lisäarvoa paikalliseen seurayhteisöön.
Tällä kaudella olen myös joutunut kyseenalaistamaan tuota näkökulmaa enemmän kuin koskaan, sekä valtakunnallisesti että paikallisesti. Yhdeksän vuotta sitten Pelicansin kannattajatoiminnan silloin vielä kovin hatara ydin muutti vanhalle paikalleen seisomakatsomoon. Kolme vuotta sen jälkeen perustettiin Ääriliike. Toiminta kehittyi, kannattajamäärä ja desibelit kasvoivat, duunia tehtiin valtavat määrät.
Kaiken tekemisen taustalla silti jyskytti katuporan lailla yksi visio. Yksi unelma, jonka mukana kaikki päivittäinen ja ympärivuotinen työ joko elää tai kuolee. Osoittautuu oikeaksi tai turhaksi.
Kansainväliset mitat täyttävä seisomakatsomo.
Oletko koskaan ollut mukana kahdeksan vuotta vapaaehtoistyönä kestävässä projektissa? Kahdeksan pitkää vuotta kesti, kunnes halliremontti tarjoiltiin hopeatarjottimella lahtelaisten jääkiekonystävien käsiin. Vielä aivan loppuvaiheen palavereissa seuran kanssa piirreltiin tuhannen katsojan seisomakatsomoa hallin päätyyn maalin taakse.
Pettymys.
Elettiin syyskuuta 2010, kun seisoin uutuuttaan tuoksuvien vanerien päällä nykyisessä Kannattajakatsomossa. Katsomo on paska, totesin. Sille tosiseikalle tuossa kapisessa nurkassa ei vain yksinkertaisesti voinut mitään. Vieressä, päädyssä, kiiltelivät uutuuttaan siniset pehmustetut penkit. Seisomakatsomo olisi aitioista katsottuna peittänyt näkyvyyttä jäälle, ja aitioiden rakentaminen taasen mahdollisti remontin toteutumisen.
Jälkeenpäin tarkkasilmäinen katsoja voi huomata sen pikkuruisen yksityiskohdan, että aitiot olisi voitu rakentaa niin että seisomakatsomo ei olisi haitannut näkyvyyttä. Mutta ei rakennettu.
Kyllä, tämän kaiken vapaaehtoistyön taustalla on oma tahto olla seuran kannattaja ja rakkaus seuraa ja lajia kohtaan. Kukaan ei ole mukana pakotettuna. Toisaalta kannattajatoiminta ei koskaan ole vain matsin seuraamista, vaan usein suurin työ tehdään otteluiden ulkopuolella ja ympärivuotisesti. Se erottaa kannattajat rivikatsojista, jotka vain saapuvat hallille viisi minuuttia ennen ottelun alkua ja jättävät kaiken taakseen loppusummerin soidessa.
Tammikuun tasaus lahtelaisittain
Eletään maaliskuuta 2011, ja katsomo on yhä paska. Parempi kuin entinen, mutta kannattajan maailmankuvan omalaatuisilla kriiteereillä mitattuna paska. Samalla seura on jättänyt hoitamatta oheistilat ja kannattajatoimintaa helpottavat tekniset ratkaisut, joiden avulla uutta katsomoa myytiin vesittyneiden suunnitelmien tilalle.
Kahdeksan vuoden odotus tätä tulosta varten, eikä seura ole edes saanut aikaiseksi kokonaisen kauden, toistan kokonaisen jääkiekkokauden, aikana rakentaa paria kaidetta, varaston seinää ja ovea, jotka parantaisivat toimintaympäristöä huomattavasti.
Sen sijaan kannattajat on ahdistettu nurkkaan, jossa on kameravalvonta (SM-liigan nykylinjaus) ja kannattajia kohdellaan järjestyksenvalvonnan toimesta kuin karjaa. Karjaa paimennettiin erityisesti tammikuun 8. päivä SaiPa-kotiottelussa:
Pelicans-SaiPa 08.01.2011
1) Ennen ottelun alkua kannattajille valitettiin siitä, että alaslaskettuna olleen ison heilutuslipun kangas hetkellisesti peitti valomainoksen, joka kannattajilla on lupa peittää ja joka on seuran taholta luvattu poistaa jo viime keväänä ennen halliremontin alkamista.
2) Pelicansin 1. maalin jälkeen Kannattajakatsomoa valvonut järjestyksenvalvoja (JV) tuli ryhmän keskelle repimään capoa (kannattajaryhmän johtajaa) hupusta/kurkusta siitä syystä, että maalin juhlinta oli ”liian rajua” ja koska ”seassa on lapsia”. Seuran kanssa on sovittu, että JV hoitaa pienimmät lapset pois isompien jaloista. Mukana tilanteessa olleen toisen JV:n oli kuultu toteavan, että kyseessä oli aivan tavanomaista maalin juhlintaa.
3) Ottelun loputtua kannattajaryhmä lauloi hallin pääkäytävällä paikoillaan, edessään järjestyksenvalvojat, poliisit sekä n. 30m päässä muutama jäljelle jäänyt/poislähtevä SaiPa-fani. Samalla kun ryhmän capo kääntyi kohti muita kannattajia (siis selin JV:n päin) ilmoittaakseen että on aika siirtyä pois paikalta, otettiin hänet kiinni ja vietiin poliisien toimesta pois. Seurauksena 16 päiväsakkoa (416 €) järjestyksenvalvojan vastustamisesta, koska JV:n lausunnon mukaan capo yritti kohti SaiPa-faneja, joita ei siis oikeastaan ollut enää paikalla (30m päässä) ja joihin henkilö oli sillä hetkellä selin.
4) Edellisen episodin jälkeen kannattajilla oli tarve viedä tavaroitaan (liput, banderollit ym.) säilytystilaan, joka sijaitsee hallin sisäpuolella juuri siinä kulmassa, jossa SaiPa-fanien bussit olivat odottamassa kotiinlähtöä. Hallin sisäkautta tämä vienti olisi onnistunut ilman, että ryhmät olisivat kohdanneet toisiaan, mutta Ääriliike ohjattiin pyynnöistä huolimatta uuden siiven pääovista ulkokautta suoraan SaiPa-fanien ”syliin”. Osalla kannattajista oli lisäksi ulkotakit kyseisessä säilytystilassa, johon ei siis sisäkautta päästetty.
5) Hallin ulkopuolella yksi naisjärjestyksenvalvoja otti asiakseen kommentoida tavaroiden viejille ”Niin, teidänhän pitää aina kulkea käsi kädessä”. Lappeenrantalaisten raporttien mukaan (samainen) nais-JV oli hetkeä aikaisemmin provosoinut kommenteillaan myös SaiPa-faneja ennen heidän lähtöään paikalta.
Oltiinkos tässä kotiottelussa vai vierasottelussa?
Itse matsihan päättyi upeaan 5-1-voittoon. Arvatkaa kuinka moni oli näiden tapahtumien seurauksena juhlatuulella? Yksi kauden tärkeimmistä otteluista, vastassa kotihallissa verivihollinen SaiPa omine kannattajineen, Kannattajakatsomo ehkä parhaassa vedossa koko kaudella.
Jälkeenpäin tapahtumia on sentään saatu selvitettyä yhteisymmärryksessä. Sakon osalta on todettu inhimillinen väärinkäsitys tilanteessa ja pöytä on putsattu siltä osin. Syyttäjän lopullinen vapauttava päätös asiaan on kuitenkin vielä tekemättä, eivätkä uudemmat tapahtumat ainakaan nosta kannatusmotivaatiota.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Kannattajakatsomossa ollut henkilö, joka ei muutoin osallistu huutoihin tai lauluihin, huusi spontaanisti tuomarille ”kohta lentää kolikot”. Myöhemmin ottelun aikana henkilö poistettiin yhtäkkiä katsomosta käytävälle puhutteluun keskelle keltaliivisten merta ja lopulta ulos hallista. Ja jälleen tietty naisjärjestyksenvalvoja oli pihalla aukomassa päätään.
Jokainen voi itse miettiä miten tieto liikkuu Pelicansin organisaation sisällä, miten seura on toteuttanut lupauksiaan tai onko järjestyksenvalvonnan toiminta ollut asianmukaista.
Samaan aikaan nobodyt jostakin pääkatsomon suojista näpäyttelevät nettipalstoilla, että kannattajien pitäisi kannustaa eikä takertua SaiPa-ottelun kaltaisiin pikkuasioihin. ”Joukkue tarvitsee kannustusta ja te vain mökötätte.” Nostan hattua kaikille kannattajille, jotka illasta ja vuodesta toiseen laittavat itsensä likoon seuran ja joukkueen puolesta. Rivikatsojien kommentit taas voi usein sivuuttaa suoralta kädeltä. Toki nyt tehtiin linjaus ettei yksityiskohdista tiedoteta tarkemmin ennen kuin tapaus on ratkennut. Eikä se ole ratkennut vieläkään.
Milloin sitten kannattajatoiminnan arvo punnitaan jos minkä tahansa tapahtuneen jälkeen on jatkettava eteenpäin ihan vain sen takia koska joukkue tarvitsee sitä? Vai onko oltava ainoastaan nöyrä sanansaattaja, joka on päässyt alennuksella ravintolaan, syö vaikka paskaa kunhan se tarjoillaan hienolta lautaselta ja lopuksi tiskaa muidenkin tiskit?
Niin sanottua ultras-kulttuuria on parjattu monesta asiasta aiheestakin, mutta se on myös osaltaan ollut poistamassa nöyristelyä ja arvotonta alistumista näennäisen auktoriteetin edessä, joka tavanomaiseen fanikulttuuriin on ennen kuulunut.
En tottavie tiedä enää pitäisikö minun suudella seinällä roikkuvaa Pelicans-paitaa vai repiä se kappaleiksi. Tai voinko allekirjoittaa sen mitä seura tällä hetkellä edustaa. Peiliin katsomisen paikka on varmasti useammallakin osapuolella kannattajat mukaan lukien, mutta liika on liikaa.
Onko seura kannattajia varten vai päinvastoin? Keitä varten jääkiekkotoimintaa tällä tasolla pyöritetään? Onko kannattajatoiminnalla mitään syvempää ulottuvuutta kuin alennushintaiset kausikortit?
Onko aatteella, ideologialla ja julistamiensa periaatteiden takana seisomisella ylipäätään mitään arvoa?
Sehän on kuitenkin vain jääkiekkoa
Vihaan tuota lausetta.
Niitä elämyksiä joita kannattajatoiminta ja urheilu ylipäätään tarjoaa, on usein lähes mahdotonta kokea tavallisen elämän parissa. Kuka edes haluaa elää tavallista ja tasaista elämää? Ehkä joku, en minä.
Joo, voithan odottaa että löydät joskus hamassa tulevaisuudessa ns. elämäsi rakkauden, menette naimisiin ja hankitte lapsen. Fine, tee niin jos ne ovat maalisi elämässä ja siten ehkä korvaavat kymmenen vuoden nyhjäämisen. Toivottavasti ne lämmittävät myös niinä iltoina kun olette eronneet ja huoltajuuskiistan jälkeen olet yksin himassa, takaisin lähtöpisteessä.
Tai tee jotain muuta hienoa jos keksit, mutta minä en halua kuulla hyssyttelyä siitä kuinka jokin on vain jääkiekkoa, sillä minulla on kiire hankkimaan fiiliksiä taivaan ja helvetin väliltä ympäri Suomen katsomoita ja katuja. Ääni käheänä, kädet ruvella, ahtaassa bussissa pitkin pimeää maantietä joko euforian tai armottoman vitutuksen vallassa.
Niinä hetkinä voi huoletta antaa muiden työntää työvuorolistansa, lauantai-illan sketsiohjelmansa ja Cittarin kassakuittinsa vaikka perseeseen.
Kun on kerran kokenut esimerkiksi 3 ottelun säälipudotuspelit ja 7 matsin puolivälieräsarjan yhteensä 18 päivää kestävänä henkisenä ja fyysisenä sodankäyntinä, ei paluuta enää ole.
Onneksi.
Nyt karsinnat ovat edessä ja keskustelupalstoilla vilisee spekulaatioita materiaalierosta, liigaosakkeen hinnasta, kabinettipäätöksistä ja Mestis-seurojen hallitilanteesta.
Ymmärrän osittain tämän perinpohjaisen analyysin konseptin, mutta pysähtykäähän nyt hetkeksi miettimään. Vittuun sössötykset! Pelicansin on jääkiekkoa pelaamalla voitettava 4 matsia seitsemästä, piste. Vieläkö joku muistaa tämän faktan? Vieläkö joku muistaa että bisneksen välistä voi joskus pilkahdella vähän urheiluakin?
Vili Sopanen junttasi järjen äänen tähän keskusteluun: ”Meillä on parempi joukkue. Me tulemme murskaamaan vastustajan. Joku voisi sellaistakin (uhkakuvaa väärästä asenteesta) nähdä, mutta en minä. Panemme sarjan poikki suoraan neljällä voitolla.”
Jos lahtelaisen lätkäjätkän kommenteista tarttuu edes ripaus Pelicansin muukalaislegioonaan, ei seuralla ole hätää.
Sielua on ehkä sittenkin jäljellä jossain kovan kuoren alla ja rakkaus-vihasuhde todennäköisesti vain syvenee karsintojen takia. Viime aikoina suhteen ylläpitäminen on vain tehty niin helvetin vaikeaksi, etten enää tiedä missä asennossa prosentit ovat.
Love the club, just hate the people running the show.
Kirjoittanut RV