Toni Koivunen - Yhden sankarin näytelmä
Ohi on. Toni Koivusen ura Pelicans-paidassa päättyi, ja se jäänee päällimmäiseksi muistoksi joulusta 2009. Ilon tunteet ovat siitä muistosta kaukana. Helppo sen hetken ei pitänytkään olla, vaan vähintäänkin haikea yhden aikakauden päätös, mutta vihan ja katkeruuden tunteita siihen ei ollut tarkoitus kuulua.
Lahtelaista kiekkoväkeä on viime aikoina koeteltu kovemmalla kädellä kuin moneen vuoteen. Tuttua, voisi joku sanoa. Erkki Laineen traaginen menehtyminen, Pelicansin tappioiden sävyttämät otteet ja viimeisimpänä Toni Koivusen siirtäminen tylysti syrjään joukkueesta ovat aiheuttaneet paljon murhetta yhteen syksyyn.
”Bobin” uran päättyminen oli luonnollisesti odotettavissa, ja osittain siihen liittyvät vaikeudetkin nähtävissä syksyn mittaan, kun peli ei enää kulkenut aivan takavuosien malliin, ei joukkueella eikä Koivusella itsellään. Kuitenkin tapa, jolla väistämätön lopulta toteutui, oli sellainen jota toivottavasti kukaan ei olisi halunnut nähdä. Kyseenalainen ja kysymyksiä herättävä.
Tapaus jättää kysymysten lisäksi myös jossiteltavaa. Ehkä sopimusta ei olisi pitänyt jatkaa viime kevään jälkeen. Ehkä Koivusen itsensä olisi pitänyt tulla vahvemmin esiin suunnitelmiensa kanssa. Ehkä seuran olisi pitänyt tentata Koivuselta itseltään tiukemmin. Tämä kaikki on kuitenkin yhdentekevää, sillä vaikka kulisseissa töitä asian eteen tehtiinkin, niin tällä tavalla Pelicans ei voi suurimpia pelaajiaan kohdella, eikä seurajohdon toiminta tässä tapauksessa ollut hyväksyttävää.
Jottei totuus unohtuisi
Lahtelaista edustusjääkiekkoa vuodesta 1988 lähtien ja 14:llä eri pelikaudella. Yli 500 runkosarja- ja playoffs-ottelua Kiekko Reippaan, Hockey-Reippaan, Reipas Lahden ja Pelicansin paidassa, joista pelkästään Pelicansissa 335 ottelua ja 38+125=163 tehopistettä. Kautta aikain 6. eniten pelattuja otteluita SM-liigassa. Jan Latvalan jälkeen 2. eniten Pelicansissa liigaotteluita pelannut pelaaja.
Pelicansin ensimmäisen SM-liigan playoffs-voiton ratkaisija ikimuistoisesti jatkoajalla TPS:aa vastaan keväällä 2002. Monivuotinen kapteeniston jäsen, joka palasi ulkomailta auttamaan kotikaupunkinsa seuraa kaikkein kriittisimmillä hetkillä. Joukkueen isähahmo, jonka siipien suojassa Jesse Saarinen ja Tuomas Santavuori kasvoivat liigapelaajiksi.
Viimeisiä vanhan koulukunnan kiekkoilijoita SM-liigassa. Sametinpehmeä kiekonkäsittely, sulava luistelutekniikka ja millintarkat syötöt. Peliäly lahtelaisen kiekkokoulun priimus-tasoa. Äärimmäisen tyylikäs pelaaja ja kentän ulkopuolella mallikelpoinen seuran edustaja, josta on yleisesti vain hyvää sanottavaa.
Harvassa pelaajassa tiivistyvät hienot piirteet ja ominaisuudet kuten Toni Koivusessa. Vaikeiden aikojen vastapainoksi Bobi on, sattumalta tai ei, ollut mukana joukkueessa Pelicansin lyhyen liigahistorian kaikkein parhaimmilla menestyskausilla – juuri silloin huippukunnossaan, juuri silloin joukkueen tehokkaimpia pelaajia ratkaisuotteluissa.
Peruskysymysten äärellä
Vaan kuten taipuu päivä iltaan, hiipuu tehokkuus, hidastuu vauhti ja tulevat loukkaantumiset. Oliko vanhan liiton sentterin kohtelu viimeinen merkki kiekkomaailman muuttumisesta? Tehokkuus ennen tunnetta, raha ennen rakkautta, kulta ennen kunniaa? Uhraukset pehmeiden arvojen eteen vain taakka, josta on kilpailun paineessa päästävä eroon? Lopulta yksikin ottelu oli liian suuri uhraus traditioita varten.
Entä me, kannattajat, yleisö, kiekkoväki, millä nimellä halutaankaan kutsua. Haluammeko me, että Lahden Pelicans on vain kasvoton osakeyhtiö, joka käyttää työntekijöitään ja heittää ne pois koneistonsa rattailta kun tehokkuus vähenee? Onko palkka seuran ainoa velvoite pelaajaa kohtaan vuosikausien työstä lahtelaisen jääkiekkoilun eteen?
Kärjistettyjä kysymyksiä, mutta kuitenkin aiheellisia näinä aikoina. Syksyn mittaan kaikkein törkeimmissä kommenteissa nuoren seuran suurimmat ikonit muuttuivat raihnaisiksi, arvottomiksi vanhuksiksi, joiden päälle oli helppo kaataa kritiikki ikään, palkkaan tai muka kelvottomiin pelisuorituksiin vedoten.
Tulee kysyneeksi itseltään: Ansaitsemmeko me lahtelaiset edes näitä seuraikoneja ja jonkinlaista ylevää seurakulttuuria? Kritiikki, joskus kovakin sellainen, on elinvoimaisen kiekkokaupungin edellytys, mutta sen kohdistaminen hyvin palvelleeseen veteraaniin tai palkkasoturina käväisevään rivimieheen on kaksi eri asiaa.
Olisi helppoa tuomita tapaus Koivunenkin vain tokaisulla ”Tämä on taas tätä lahtelaista kulttuuria”. Tosiasiassa tänä päivänä lahtelaisella jääkiekolla ei ole mitään syytä tuntea alemmuudentuntoa asemastaan muihin liigakaupunkeihin nähden. Lahdessa kyllä osataan ja ymmärretään hyvän päälle jääkiekossa, ja urheilussa ylipäätään. Ja miksi ei ymmärrettäisi, täällä yhdessä Suomen merkittävimmistä urheilukaupungeista.
Pelicansin yleisö pysyy joukkueensa tukena vaikeillakin hetkillä, joukkue on rakennettu pääasiassa omista kasvateista ja sen ansiosta tai siitä huolimatta kilpailukyky on viime kausina ollut varsin vertailukelpoista. Nuori seura on otettu omaksi.
Pelicans seurana on puolestaan tehnyt valtavan määrän hyvää työtä eri osa-alueilla niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin; nuorten ja vähän vanhempienkin parissa, markkinoinnissa ja yhteisöllisyyden luomisessa. Juuri sitä työtä joka olisi pitänyt saada alulle jo vuosia sitten.
Häpeällistä sen sijaan on se, minkälaisen varjon tapaus Toni Koivunen langettaa tämän kaiken ansiokkaan työn päälle. Häpeällistä on se, että tämä tapahtuu seuran ollessa elämänsä kunnossa varsinkin taloudellisesti. Kun ympärille hankintaan mediakuutioita, remontoidaan puoli hallia sekä nostetaan pelaajabudjettia.
Häpeällistä on se, että lappeenrantalainen toimitusjohtaja ja helsinkiläinen valmentaja kävelivät lahtelaisen jääkiekkoseuran lahtelaisen ikonin ja lahtelaisen yleisön ylitse antamatta mahdollisuutta edes kunnollisiin läksiäisiin. Sitä kuprua on mahdotonta painaa piiloon millään villaisella.
Kantapään kautta
Mitkä ovat Pelicansin arvomaailma ja periaatteet jääkiekkoseurana? Mitkä ovat lahtelaisen jääkiekkoväen arvomaailma ja periaatteet? Arvostammeko vain numeroita, tehokkuutta, nuoruutta ja tuloksia trendien mukaisesti, vai myös kokemusta, perinteitä ja kunnioittamista? Arvostammeko vaivannäköä jonkin sellaisen eteen joka ei tuo itselle välitöntä hyötyä?
Urheiluyhteisössä vaivannäköä ei voi ulkoistaa poliisille, sosiaalityöntekijöille ja muulle virkakoneistolle, vaan se vaiva on nähtävä itse. Taiteilu modernin tehokkuuden ja vanhojen traditioiden välimaastossa epäonnistui tällä kertaa pahimmalla mahdollisella tavalla. Tarinassa riittää opetusta kiekkoyhteisön jokaiselle osapuolelle.
Ehkä saamme sittenkin vielä yhden mahdollisuuden paikata tapaus Toni Koivusesta se mitä paikattavissa on. Täydessä jäähallissa, hieman kunniakkaammissa ja iloisemmissa tunnelmissa.
Siihen asti tärkeimpänä tehtävänä on varmistaa, ettei vastaava pääse toistumaan kun seuraavan kerran vastaava tilanne kohdataan silmästä silmään. Toiseksi tärkeimpänä tehtävänä on määritellä se identiteetti jota Pelicans ja lahtelainen kiekkokulttuuri edustavat.
Näytelmän pääroolissaan Toni Koivunen suoriutui lopulta tyylikkäämmin kuin kokonainen jääkiekkoseura ja jopa sen ympäröimä yhteisö. Rivipelaajille ei vaadita läksiäisiä, rivipelaajille ei kirjoiteta jäähyväiskirjoituksia, rivipelaajien paitoja ei nosteta hallin kattoon. Niin tehdään vain kaikkein suurimmille.
Ja juuri sellainen on #94 Toni Koivunen – yksi suurista, ja tämän näytelmän ainoa sankari.
Kiitos Bobi näistä kaikista vuosista lahtelaisen kiekkoilun hyväksi – lättysyötöistä, samettisesta kosketuksesta ja tyylikkyydestä. Kiitos ja anteeksi.
Kuva: Tommi Koivistoinen
Aatu Raninen
Kirjoittanut